On vuosi 1951, jännitystä ilmassa, isä kantaa vettä saunan pataan mäenalta noin 50m etäisyydeltä, monta ämpärillistä siihen menee isoon pataan. Sitten pökkyä pesään kunnolla ja tuli padan alle. Jännitys
kasvaa ilmassa, äidillä synnyttämisen hetki lähestyy. Isä valjastaa hevosen ja sitten mentiin
lujaa, hevosen harjas liehui tuulessa ja pakkanen narisi reen jalaksien alla. Helmi kätilöä piti lähteä hakemaan apuun
tässä hädässä, kun perhe jälleen
kasvoi yhdellä jäsenellä. Matkaa kirkolle on noin 7km ja se ottaa oman aikansa ennenkuin matka on tehty edestakaisin. Onneksi Kätilö vihdoin viimein saapui ja
toteaa,”lapsi on
tulossa ulos väärinpäin,
jalat edellä.”
Vihdoin ja viimein poika syntyi ja oli aivan sininen hapen puutteesta.
Elämä kuitenkin voitti, kun lasta ravisteltiin ja taputeltiin aikansa, hän alkoi parkumaan. Synnytys tapahtui saunan lauteella missä oli lämmintä ja vettä kunnolla. Nyt sitten Äiti makaa kamarin sängyssä lapsi vierellään ja isä on lähtenyt viemään kätilöä takaisin kirkonkylään. Muistan sen, että minä neljä ja puolivuotias sitten äidin käskystä laitoin hellaan tulta ja keitin äidille kahvit. Se ei ollut aivan yksinkertaista, koska ensin piti kiivetä tuolinpäältä hellalle aukaisemaan hellapelti, etteivät savut tulleet sisälle. No loppu sitten meni hyvin äidin opastuksella sieltä sängystä. Sain hellaan tulen,
kahvit onnistuivat ja äiti piristyi huomattavasti, kovan urakan jälkeen. Elämä ja kuolema olivat aina hyvin läheisiä meille silloin, vain vuosi sitten pikkuveljeni Kari oli kuollut lentävään keuhkokuumeeseen, vuoden vanhana. Muistan sen hyvin, kun hänet vietiin kylmän eteisen hyllylle
ja itkin, että Kari veljeä palelee hänelle pitää viedä lapaset käteen.
En ymmärtänyt hän oli kuollut, kun viellä aamulla konttasi lattialla. Äidin ja Isän ensimmäinen lapsi Lilja oli myöskin kuollut Hinkuyskään, vain vuoden vanhana, joten ilo oli suuri, kun tämä poika selvisi kovasta synnytyksestä huolimatta. Penisiliini oli nyt hiljattain keksitty
joten se auttoi tulevia sukupolvia selviämään paremmin jo 1950 luvulla, mutta ei ollut ehtinyt
Suomen syrjäkylille niin että veljeni olisi jäänyt henkiin. Olen usein miettinyt käydessäni hänen haudalla, miksi minulla oli tällainen etuoikeus jäädä henkiin, koska se oli erittäin tarttuvaa laatua jos oikein ymmärrän, tämä kansankielellä kutsuttu lentävä keuhkotauti.

Annikki Alice seisoo pienen mökin portailla 2-lapsen huoltajana nyt yksin. Hänen miehensä, lasten isä, oli jossain kaukana sotimassa, tulevaisuus oli tuntematon. Lentokoneet vihelsivät ohi, ne lensivät mökin yli kuin raketit, sodan varjot pelottavat, ne saavat Annikin sydämen lyömään nopeammin mitä koskaan. Pelko ei auta, Eemil on kaukana rintamalla, ei saanut jähmettyä paikoilleen vaan toimia. Annikki ja lapset juoksivat perunakellariin, kun pelko kouristi pahiten, lentokoneet ovat aivan pään yläpuolella, varmasti pommi putoaa niskaan, mutta eivät ne tuhlanneet kalleuksiaan yhteen mökkiin vaan jatkoivat kohden Helsinkiä. Pelon kanssa oli nyt vain opittava elämään, se oli jokapäiväinen vieras. 4 ja 2-vuotiaista lapsista ei paljon ole apua luontaistaloudessa, lehmät on ruokittava ja muut askareet tehtävä. Lapset piti jättää yksin lukkojen taakse, Maila hoitaa pikkuveljeä parhaansa mukaan, onneksi navetta on muutaman metrin päässä. Jos oli jokin hätä itku kuului ja äiti juoksi lohduttamaan. Juomavesi piti hakea mäen alta, toinen kaivo, joka kelpasi eläimille, oli lähempänä. Heinälato oli noin 100m päässä, Annikki kantoi selkä vääränä sekä oljet lehmien alle että heinät ja vedet päivittäin. Ei siinä laakereilla lepäilty. Kun selkää pakotti pahiten kaikki kantaminen, pyysi Annikki hieroja Lyytiä avuksi ja taas jatkettiin harjoitusta. Lyytin sisar oli kuppari ja hänkin vieraili vuorollaan, kun suonikohjut vaivasivat. Sauna lämmitettiin kuumaksi ja vihdottiin jalkoja ja koko kroppaa kunnolla, kunnes potilas oli valmis kupattavaksi. Pienellä kirveellä hakattiin jalkoihin pieniä haavoja ja imettiin lehmän sarven välityksellä pintaverisuonet tyhjiksi. Muistan itsekin nähneeni toimenpiteen ja äitini kehui jalkojen tuntuvan kevyille sen jälkeen. Näin autettiin toinen toistaan päivästä toiseen jaksamaan. Itkettiin ja naurettiin yhdessä, kaikki olivat samassa laivassa. Sisarukset asuivat idyllisessä huvilassa järven rannalla muutaman kilometrin päässä Annikista, heillä oli koira ja kissa seuranaan. Elämä oli kaikilla kovaa, valittaminen ei auttanut, piti vain selvitä päivästä toiseen. Koko Suomen kansa huokaili taakkansa alla. Annikki sai rukiinjyviä sukulaistalosta, missä hän oli lasten kanssa leikkaamassa ruista lyhteille, itse ne piti sitten viedä myllyyn jauhatettavaksi. Näin leipä oli turvattu ja nälkä saatiin pidettyä kurissa. Kyllä Annikki oli huolissaan miehestään mutta väsymys kaatoi hänet illalla sänkyyn, ei voinut vaippua synkkyyteen. Näin kuluivat päivät, viikot ja kuukaudet epätoivon ja huolten kourissa. Apua ei tullut oikealta eikä vasemmalta, piti vain selvitä kaikesta ja toivoa, että tämä järjetön sota loppuisi joskus.

Häät

Ferdinand soitti viulua sydämen kyllyydestä. Koko suku oli koolla ja kaikki olivat juhlatuulella. Sulhanen ja morsian istuivat pöydässä, he tuntuivat näkevän vain toisensa ja ihmismeren edessään. Heidän sormessaan kiilteli kulta ja ilmassa soi, ”sä kasvoit neito kaunoinen isäsi majassa kuin kukka kaunis suloinen vihreellä nurmella.” Päivä oli aurinkoinen ja nuoret sydämet sykkivät kiivaasti. Mikään ei voisi horjuttaa tätä onnea. He eivät olleet rikkaita muusta kuin rakkaudesta ja se riitti ainakin juuri tällä hetkellä. Morsian oli kaunis ja sulhanen oli ”komia.” Juuri nyt myrskypilvet eivät varjostaneet taivasta. Ei mikään voisi sammuttaa tätä tulta joka paloi kahden nuoren sydämissä. He nostivat maljan yhteiselle tulevaisuudelle ja omille unelmilleen.

Nuoripari vuokrasi ensin tilapäisen vuokrahuoneiston, mutta suunnitteli omaa, olihan sulhanen saanut omasta kotitalosta perintöä mukavan potin, jolla pääsisi alkuun rakennus hommissa. Elämä vain oli niin helppoa ja ihanaa juuri nyt. Alice tuli raskaaksi kevään kukkiessa ja muuttolintujen palatessa pohjolaan. Tyttölapsi syntyi Joulun odotukseen ja hänen nimekseen laitettiin Lilja. Kaunis pieni pullaposki kasvoi ja vahvistui. Tehtiin toitä yhdessä, lapsi ja äiti. Lakanasta tehtiin selkäreppu ja marjametsässä siitä lakanasta tehtiin keinu kahden puun väliin. Siinä Lilja tuulen keinuttamana nukkui sikeästi ja Alice poimi mustikat ja puolukat talven tarpeeseen. Imetti välillä lastaan ja illan hämärissä palasi raskaan Marja sadon kanssa kotiin. Siellä Aarne oli keittänyt perunat ja laittanut ”mäikäriä”ruskeaa kastiketta, saavuttuaan ropsimetsästä. Sähkövaloja ei ollu, mutta öljy ja kaasulampun varassa näki tehdä illan pakolliset hommat. Hinkuyskä riehui nyt Suomessa ja kuinka ollakkaan eräänä päivänä Liljaa alkoi yskittää ja se oli itsepäistä laatua. Kuume nousi ja nousi. Peitettä lisättiin ja lasta hyssyteltiin yötä päivää. Silloin oli nimittäin käsitys tauti pitää ajaa pois tällä keinolla eli hikoilemalla. Mikään ei auttanut pieni sydän pysähtyi, ei ollut penisiliiniä, eikä paljon muutakaan apua näillä Suomen syrjäkylillä. Pieni sydän pysähtyi, Lilja nukkui pois, vain vuoden vanhana. Suru oli raskas, lamaannuttava. Alice ja Aarne elämän kynnyksellä, murtuneina, elämän nälkänsä kadottaneina, tukivat nyt toisiaan. Elämän piti jatkua. Polttava, kolottava tuska painoi hartioita. Tätä menetystä ei mikään korvaisi, mutta elämän ”piti jatkua.” Tästä päivästä lähtien Alicen kukkapenkissä aina kasvoi erivärisiä Liljoja kesäisin. Vain hän ja Aarne tiesi näiden kukkien tarinan ja niiden tuoksu toi lohtua haavoittuneen sydämeen. Vain yksi valokuva ja pieni arkku kertovat jälkipolville surullisen tarinan.
On vuosi 1935 Maila tyttö tuli tuomaan elämän makua ja iloa pieneen perheeseen. Nyt jälleen tulevaisuuden suunnittelu alkoi sarastaa ja ostettiin 4 hehtaarin pieni metsä mökki. Aarne oli kirvesmies ja hän alkoi suunnitella isomman talon rakentamista, kaiken kiireen keskellä piti tarkoin miettiä ja valmistella. Oli hevonen, pari lehmää, muutama lammas ja kanoja niillä pärjäsi hyvin, luontaistaloudessa kaikki tehtiin itse. Omenapuita ja marjapensaita laitettiin kasvamaan, syksyllä maakuopan hyllyt notkuivat marjapurkeista Perunaa, lanttua, porkkanaa ja punajuurta oli omasta takaa sen lisäksi sientä ja muuta mitä maakellarissa säilytettiin. Ei tarvittu unilääkettä, uni vei uupuneen ihanaan yön lepoon ja aamulla jälleen 5 aikaan, kun Aarnen kahvipannu porisi hellalla Alice nousi Lypsämään lehmät. Niin ne vuodet kuluivat ja Mailasta kasvoi iso tyttö, hän oli vahvaa tekoa ja sai armon jäädä henkiin. Siinä hän teki kotitöitä äidin kanssa yhdessä, ruisleipää kerranviikossa, jälkiuuniin heitettiin sitten kokonaisia lanttuja kypsymään, ei voi olla mitään parempaa” sanoi Maila” vähän vai voita päälle nami nami, mami. 1938 syntyi nuoreen perheeseen sitten poikalapsi wilhelm. Maila oli ihastunut häneen, pussaili ja halaili pikkuveljeään, auttoi ja avusti kaikessa, kuten isosiskolle kuuluu. Ei se aina ollut kuitenkaan niin tarpeellista, hänen teki mieli herättää pikkuveli ennen aikojaan kehdosta. Aarne oli innokas kalamies ja kalaa oli sitten kaikessa eri muodossa, kuivattuna, suolattuna, ja tuoreena. Kalaa syötiin paljon, muuta lihaa vain joskus kun Aarne isä ehti metsästämään. Nyt elämä jälleen jatkui ilman suurempia murheita, kunnes alkoi kuulua sanomia sodasta 1939. Aarnelle tuli kutsu puolustamaan isänmaata, Alice jäi yksin, elämä muuttui, taistelu alkoi leivästä ja isänmaasta. Aarne veti nahkasaappaat jatsarit jalkaansa, kalastusrepun selkäänsä. Itkut itkettiin ja jäähyväiset heitettiin, ei ollut tietoa koska jälleen tavattaisiin. Lapset pyörivät äidin helmoissa, seurattiin isän katoamista metsän reunaan, mikään ei enää ollut kuten oli suunniteltu. Elämä oli ylös alaisin, märät lakanat kertoivat kyynelmerestä ja ikävästä, murskatuista suunnitelmista,toiveista ja unelmista.

Luonto herää aikataulunsa mukaan, pieniä eroavaisuuksia kylläkin huomaa mutta varmaa sen tulo on joka vuosi. Wow valkovuokot, sitruuna- ja nokkosperhoset ovat heränneet talviunestaan, samoin me ihmiset kaiken kaaoksen keskellä. Korona-viirus riehuu joka puolella maailmaa, me ihmiset tunnemme itsemme avuttomiksi ja pieniksi. Toivottavasti emme ala syyttelemään toisiamme ja etsimään syntipukkeja. Ennenkin on noustu vaikeiden koettelemusten kynsistä, taivutaan mutta ei katketa. Me ihmiset olemme vahvempia kuin mitä luulemme, asioilla on tapana järjestyä. Tarvitaan kärsivällisyyttä, järkeviä ratkaisuja, yhteishenkeä ja tarmoa aloittaa alusta. Covid-19 on sekoittanut meidän ihmisten päät ja ekonomiankin, järkyttänyt koko maailman tasapainoa mutta periksi ei anneta, olemme polvillamme mutta nousemme vahvempina kuin koskaan. Voimia jokaiselle soturille ja johtajalle. Vihollinen on jo antautumassa joillakin rintamilla.

Avaan oven, astun vihollisen alueelle. Corona, Covid19
hyökkäysasemissaan. Niin minäkin, olen suojautunut päästä varpaisiin. On kysymys elämästä tai kuolemasta, kuulun niihin, jotka saa helpommin kaatumaan.

Elämä maistuu hyvälle, tämä kevätpäivä, luonto kaikessa ihanuudessaan. Lintujen viserrys, perhosten väriloisto saa sydämeni
lyömään extra lyöntejä. Miten kiitollinen olen ja etuoikeutettu, saan nauttia luonnosta, kaikista
Corona viruksen tuomista rajoituksista huolimatta.