Annikki Alice seisoo pienen mökin portailla 2-lapsen huoltajana nyt yksin. Hänen miehensä, lasten isä, oli jossain kaukana sotimassa, tulevaisuus oli tuntematon. Lentokoneet vihelsivät ohi, ne lensivät mökin yli kuin raketit, sodan varjot pelottavat, ne saavat Annikin sydämen lyömään nopeammin mitä koskaan. Pelko ei auta, Eemil on kaukana rintamalla, ei saanut jähmettyä paikoilleen vaan toimia. Annikki ja lapset juoksivat perunakellariin, kun pelko kouristi pahiten, lentokoneet ovat aivan pään yläpuolella, varmasti pommi putoaa niskaan, mutta eivät ne tuhlanneet kalleuksiaan yhteen mökkiin vaan jatkoivat kohden Helsinkiä. Pelon kanssa oli nyt vain opittava elämään, se oli jokapäiväinen vieras. 4 ja 2-vuotiaista lapsista ei paljon ole apua luontaistaloudessa, lehmät on ruokittava ja muut askareet tehtävä. Lapset piti jättää yksin lukkojen taakse, Maila hoitaa pikkuveljeä parhaansa mukaan, onneksi navetta on muutaman metrin päässä. Jos oli jokin hätä itku kuului ja äiti juoksi lohduttamaan. Juomavesi piti hakea mäen alta, toinen kaivo, joka kelpasi eläimille, oli lähempänä. Heinälato oli noin 100m päässä, Annikki kantoi selkä vääränä sekä oljet lehmien alle että heinät ja vedet päivittäin. Ei siinä laakereilla lepäilty. Kun selkää pakotti pahiten kaikki kantaminen, pyysi Annikki hieroja Lyytiä avuksi ja taas jatkettiin harjoitusta. Lyytin sisar oli kuppari ja hänkin vieraili vuorollaan, kun suonikohjut vaivasivat. Sauna lämmitettiin kuumaksi ja vihdottiin jalkoja ja koko kroppaa kunnolla, kunnes potilas oli valmis kupattavaksi. Pienellä kirveellä hakattiin jalkoihin pieniä haavoja ja imettiin lehmän sarven välityksellä pintaverisuonet tyhjiksi. Muistan itsekin nähneeni toimenpiteen ja äitini kehui jalkojen tuntuvan kevyille sen jälkeen. Näin autettiin toinen toistaan päivästä toiseen jaksamaan. Itkettiin ja naurettiin yhdessä, kaikki olivat samassa laivassa. Sisarukset asuivat idyllisessä huvilassa järven rannalla muutaman kilometrin päässä Annikista, heillä oli koira ja kissa seuranaan. Elämä oli kaikilla kovaa, valittaminen ei auttanut, piti vain selvitä päivästä toiseen. Koko Suomen kansa huokaili taakkansa alla. Annikki sai rukiinjyviä sukulaistalosta, missä hän oli lasten kanssa leikkaamassa ruista lyhteille, itse ne piti sitten viedä myllyyn jauhatettavaksi. Näin leipä oli turvattu ja nälkä saatiin pidettyä kurissa. Kyllä Annikki oli huolissaan miehestään mutta väsymys kaatoi hänet illalla sänkyyn, ei voinut vaippua synkkyyteen. Näin kuluivat päivät, viikot ja kuukaudet epätoivon ja huolten kourissa. Apua ei tullut oikealta eikä vasemmalta, piti vain selvitä kaikesta ja toivoa, että tämä järjetön sota loppuisi joskus.